2. Native Blood
3. Dark Roots of Earth
4. True American Hate
5. A Day in the Death
6. Cold Embrace
7. Man Kills Mankind
8. Throne of Thorns
9. Last Stand for Independence
---
10. Dragon Attack
11. Animal Magnetism
12. Powerslave
13. Throne of Thorns (Extended Version)
Bändillä on ikää lähes 30 vuotta, sen jäsenten keski-ikä pyörii 48:n nurkilla, ja ainakin tähän asti bändi on ollut viimeisten vuosien aikana paremmassa vedossa ja tiukemmassa balanssissa kuin ikinä. Hyvin tietoisina siitä, että yksi timantinkova comeback-albumi ei ole tae noususta pappathrashin ehdottomalle huipulle - katsotaanpa vaikka Exodusta - Testament tarjoilee meille nyt, VIHDOINKIN, kymmenennen pitkäsoittonsa, joka kantaa vereltä ja hieltä maistuvaa nimeä Dark Roots of Earth. Mitäs fanipoika - since 1992 A.D. - on tästä mieltä?
Kerron sen kohta. Tällaisten kulttuuritapahtumien koittaessa minulla on taipumus ruveta tarinoimaan, joten miksi sitä vanhoista tavoista luopumaan? Kuulin tosiaan Testamentia ensi kerran alle kymmenvuotiaana jannuna, ja MTV:llä pyörinyt "Greenhouse Effect"-video - jota kukaan ei enää muista - sai minut innostumaan bändin kolmannesta albumista Practice What You Preach jopa siihen pisteeseen asti, että jossain vaiheessa elämääni listasin sen kolmen suosikkilevyni joukkoon. Testament oli minulle huomattavasti isompi juttu kuin esimerkiksi Metallica, jota aloin diggailla vasta ennen yläasteelle siirtymistä. Juuri noihin aikoihin Testamentista tuli enemmänkin "ihan kova" kuin "VITTU TESTAMENT JEE!!!", vaikka The Legacy-debyyttiä tuli vieläkin pyöriteltyä puhki tasaisin väliajoin, kuten myös Low-nimistä tekelettä, jonka laadusta ei Chuck Billyn uudesta laulutyylistä johtuen tämmöinen kiltin ja melodisen metallin ystävä voinut olla varma. Ei edes silloin, kun edellämainittu kaveri hurahti kunnolla black- ja death metalliin. (Nykyään se kelpaa paremmin kuin hyvin. -toim.huom.)
Testament räjäytti pankin vuoden 1999 The Gathering-albumilla, joka sai jo pelkän julkaisunsa ohella huomattavasti julkisuutta sessiorumpalinsa Dave Lombardon ansiosta. The Gathering osoittautui bändin uran raskaimmaksi ja tasapainoisimmaksi kokonaisuudeksi. Maailmassa ei ollut montaa parempaa biisiä kuin levyn avausraita "D.N.R. (Do Not Resuscitate)", eikä ole muuten vieläkään. Siitä se sitten lähti, tai sitten ei. Bändi nimittäin hajosi tulevina vuosina pirstaleiksi, monin tavoin ja moneen otteeseen - ei vähiten Chuck Billyllä diagnosoidun seminooman vuoksi - ja vaikka hän ja kitaristi Eric Peterson kovasti vakuuttelivat Testamentin olevan hengissä yhtä kauan kuin heissä henki pihisee, jossain vaiheessa usko alkoi loppua itse kullakin. Nähtyäni Testamentin alkuperäisen kokoonpanon samalla lavalla Tuskassa vuonna 2005 ja pomottavan yleisöä kaiken maailman "Alone in the Dark":eilla ja "Electric Crown":eilla, sanoin uskonpuutteelleni hyvästit, ja kun kuulin rumpali Louie "Riippakivi" Clementen saaneen (jälleen) kenkää, olin entistä enemmän innoissani Testamentin uudesta tulemisesta. The Formation of Damnation-levyä saatiin odottaa vielä menneen kuuden vuoden jälkeen kolme vuotta lisää, mutta odotus tottavie kannatti. Luonnollisesti odotin Dark Roots of Earthilta saman tason hyvitystä menneestä neljästä vuodesta. Hyvitystä tämä on, eikä Dark Roots of Earthia ole todellakaan vaikeaa kuunnella. Sen odotetusta tasosta voidaan kuitenkin olla montaa mieltä.
The Formation of Damnation oli vielä tasapainoisempi kokonaisuus kuin The Gathering aikoinaan - ei ehkä minulle henkilökohtaisesti yhtä rakas teos, mutta ainoastaan asiapohjalta täydellisyyttä hipova sekoitus vanhaa ja uutta, munanpaistoriffeillä ja aivosolut murskaavilla rumpuvalleilla varustettua ultramättöä. Kun kyseessä on näinkin legendaariseen asemaan noussut bändi, jota kukaan metallifestareilla kävijä ei varsinaisesti vihaa, levyn laadusta kertoo paljon jo se, että uudet biisit hyväksyy täydellisesti; vaikka keikalla jäisi soittamatta muutama klassikko (kyllä, puhun kokemuksesta), setistä jää mahtava maku. Tässä voitaisiin jälleen mainita vastakkaisina esimerkkeinä pari Testamentin yhtä iäkästä kollegaa, mutta puhutaan nyt vaan tästä levystä.
Alan aina kirjoittaa näitä juttuja siltä pohjalta, että mietin yhtä - ainoastaan yhtä - sanaa, jolla voisin kuvailla koko tuotosta. Dark Roots of Earthin ensimmäisen kuuntelun pohjalta minulle tulee ensimmäisenä mieleen sana "Häh?" Toinen kuuntelu ei auta asiaa yhtään. Ei sillä: jos haluaa kuulla uutta laadukasta thrashia periaatteessa tutulla soundilla, on Dark Roots of Earth hyvä valinta, ja mikä ettei, ehkäpä paras vaihtoehto mitä ao. maantieteelliseen sijaintiin tulee. Asia on kuitenkin niin, että Testamentilta odottaa näinä päivinä huomattavasti enemmän kuin laadukasta thrashia - sen pitää olla PARASTA. Siinä missä vuosikymmenestä toiseen yhtä keskinkertainen Forbidden sekä myönnettävästi jopa kaikkien aikojen lempibändeihini lukeutuvat Slayer ja Exodus ovat jo "vähän" väsyneitä, ja ikivihreä Overkill posottaa eteenpäin positiivisen tasalaatuisempana kuin ikinä, Testament putoaa väistämättä kahden ääripään väliin. Enemmän riffiä, enemmän tunnetta... näitä kaivataan. Ei mitään "todellista amerikkalaista vihaa". Tuo nimenomainen sinkkulohkaisu on muuten ihan helvetin hirveä.
Jos nyt vaihteeksi mennään niihin positiivisiin puoliin, ja unohdetaan kokonaan The Formation of Damnation, puhumattakaan The Gatheringista. Testament on edelleen periaatteessa varsin reipas bändi, ja vaikkei sävelkynä pojilla olekaan missään skarpeimmassa terässä juuri tällä hetkellä, Dark Roots of Earthilla osoitetaan kuitenkin musiikillisen pieksemisen jalo taito. Tuotannollisesta tehokkuudesta tuskin tarvitsee mainita enää tänä päivänä mitään, puikoissa kun on jälleen kerran Andy Sneap. Levyltä löytyy astetta päällikömpiä turpaanvetoja kuten aloitusraita "Rise Up" sekä loppupuolen kaksikko "Throne of Thorns" ja "Last Stand for Independence". Väliin mahtuu kaikenlaista keskitason Testamentin ja paikoittaisen headbang-porhalluksen väliltä, jopa Testamentin ensimmäinen balladia muistuttava tekele sitten "Return to Serenity":n, nimittäin "Cold Embrace", ja se kuuluu mainitsemieni tähtibiisien lisäksi levyltä edukseen erottuvimpiin hetkiin.
Levyn rajoitettu painos tarjoaa faneille mukavaa bonusta DVD:n ja neljän bonusbiisin voimin. Coverit painottuvat klassisen rockin ja varhaishevin puolelle. Ensimmäisenä kuullaan versio Queenin "Dragon Attack":ista, joka onkin varsin onnistunut - ja saa vanhan miettimään, josko koko nyky-Queenin voisi korvata jollain all-star-projektilla. Chuck Billy ei välttämättä ole oikea valinta vokalistiksi tuohon projektiin, mutta tiedätte aivan varmasti mitä tarkoitan. Scorpionsin kaikkien aikojen paskimpiin biiseihin kuuluva "Animal Magnetism" ei parane yhtään Testamentin käsittelyssä. Iron Maidenin "Powerslave" on varsin riskialtis veto, ainakin silloin kun sitä arvioi elinikäinen Maiden-fani. On se huonomminkin vedetty; biisi lähtee todella laiskasti. Rumpalina toimiva Gene Hoglan kuulostaa vähintäänkin nauttivan tilaisuudesta, ja Maidenin raskaimpiin kuuluva riffi jurnaa eteenpäin juuri niin kuin sen kuuluukin, mutta Chuck Billyn avatessa suunsa meikäläisen hymy hyytyy. Kertosäkeessä Chuckin omalaatuinen tulkinta toimii, mutta eivät ne muutamat hetket juurikaan seitsenminuuttisen biisin läpi lohduta. Viimeisenä bonusbiisinä kuullaan 35 sekuntia pidempi versio "Throne of Thorns":ista, ja tämän faktan ohella ihmeempää sanottavaa siitä ei ole.
Vertailu tässä on väkisinkin päällimmäisenä mielessä sen välttelystä huolimatta, ja Dark Roots of Earth jää sen nimissä puolivillaiseksi kokemukseksi. Jos sinulta on jostain syystä tähän asti jäänyt väliin kaikki, mitä Testament on tehnyt viimeisen 13 vuoden aikana, pidät varmasti levystä.
7.5 / 10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti