Ohhoh. Kun sanoin tämän blogin ensimmäisessä proosassa Kalman olevan ns. fiilisblogi, en kuitenkaan tarkoituksella pitänyt yli puolen vuoden taukoa heti kättelyssä. 2012 oli allekirjoittaneelle hyvin omituinen ja vaikeaselkoinen vuosi, eikä ainoastaan hyvin tavoin. Viime viikkoina olen huomannut, että viime vuoden ihmissuhde- ja työrytäköissä minulta jäi paitsi monta hyvää asiaa, joihin lukeutuu lähes koko metalliskenen vuoden 2012 tuotanto. Kaivoin tänä aamuna kaapista edellisen 14 kuukauden (!) Inferno-lehdet ja selailin ne Teräsmiehen tavoin läpi parissa tunnissa, onkien arvostelujen seasta lupaavan kuuloisia heräteteoksia, sekä tietenkin suosikkibändieni tuoreimpia lättyjä - joiden julkaisusta minulla ei parhaimmillaan ollut pienintäkään haisua.
Edelleen sitä ihteään.
Viime vuonna tuoreeltaan haaviini tarttui vain kourallinen levyjä, joista parhaimmaksi olen ylistänyt brittiläisen Anatheman yhdeksänneksi pitkäsoitoksi luokiteltua Weather Systemsiä. Kertauksen vuoksi aamulla tarkastamani lätty on edelleen viime vuoden ehdottomasti hienoin musiikillinen kokonaisuus - ja auttoipa se minut yli viime vuoden ehdottomasti raskaimmista hetkistä. (Ironista kyllä, juuri minut jättänyt kauniimman sukupuolen edustaja piti samaista levyä hyvin romanttisena, ja "meidän levynämme".) Overkillin ja Sabatonin uutukaiset tuli kuunneltua lähinnä harjoituksena bändien Tuska-esiintymisiä - joista näin kokonaisuudessaan vain toisen - ajatellen. Siinä se sitten pitkälti olikin, aiemmin arvostelemaani TestamentinDark Roots of Earthia lukuun ottamatta. 2012 oli ja meni, mutta vuoden musiikki löytää korviini vasta nyt.
Poimin Inferno-kasasta kaikkiaan n. 70 tavalla tai toisella lupaavan oloista lättyä, tai vaihtoehtoisesti verbaalisen paskamyrskyn uhria, joiden tekijä sattuu lukeutumaan suosikkiartisteihini. Olen kuunnellut Spotifysta näitä teoksia päivän mittaan sitä mukaa, mitä olen niitä löytänyt, ja ainakin Candlemassin viimeiseksi pitkäsoitoksi povailtu Psalms for the Dead ja aina luotettavan, "kevyempää" puolta edustavan Stone SourinHouse of Gold and Bones - Part 1 ovat tehneet varsin hyvän vaikutuksen. Pitkäaikaisen suosikkini ManowarinThe Lord of Steel jätti taas vähän ristiriitaisemman kuvan. Vielä pitempiaikaisen suosikkini Running Wildin "comeback-albumi" Shadowmaker taas oli aivan kuuntelukelvotonta kuraa. Jos vain jaksan, niin viime vuodesta saa paljon arvosteltavaa, kehuttavaa ja kritisoitavaa aikaiseksi. Ja pitäähän minun reippaasti yli kymmenvuotisen perinteen vuoksi kasata näistä jossain vaiheessa Top 20-lista, siitä ei pääse mihinkään.
Joten, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti jotain niin jumalattoman hyvää tai vaihtoehtoisesti niin toivotonta paskaa, että se viimeinenkin kipinä syttyy.
1. Rise Up 2. Native Blood 3. Dark Roots of Earth 4. True American Hate 5. A Day in the Death 6. Cold Embrace 7. Man Kills Mankind 8. Throne of Thorns 9. Last Stand for Independence --- 10. Dragon Attack 11. Animal Magnetism 12. Powerslave 13. Throne of Thorns (Extended Version)
Bändillä on ikää lähes 30 vuotta, sen jäsenten keski-ikä pyörii 48:n nurkilla, ja ainakin tähän asti bändi on ollut viimeisten vuosien aikana paremmassa vedossa ja tiukemmassa balanssissa kuin ikinä. Hyvin tietoisina siitä, että yksi timantinkova comeback-albumi ei ole tae noususta pappathrashin ehdottomalle huipulle - katsotaanpa vaikka Exodusta - Testament tarjoilee meille nyt, VIHDOINKIN, kymmenennen pitkäsoittonsa, joka kantaa vereltä ja hieltä maistuvaa nimeä Dark Roots of Earth. Mitäs fanipoika - since 1992 A.D. - on tästä mieltä?
Kerron sen kohta. Tällaisten kulttuuritapahtumien koittaessa minulla on taipumus ruveta tarinoimaan, joten miksi sitä vanhoista tavoista luopumaan? Kuulin tosiaan Testamentia ensi kerran alle kymmenvuotiaana jannuna, ja MTV:llä pyörinyt "Greenhouse Effect"-video - jota kukaan ei enää muista - sai minut innostumaan bändin kolmannesta albumista Practice What You Preach jopa siihen pisteeseen asti, että jossain vaiheessa elämääni listasin sen kolmen suosikkilevyni joukkoon. Testament oli minulle huomattavasti isompi juttu kuin esimerkiksi Metallica, jota aloin diggailla vasta ennen yläasteelle siirtymistä. Juuri noihin aikoihin Testamentista tuli enemmänkin "ihan kova" kuin "VITTU TESTAMENT JEE!!!", vaikka The Legacy-debyyttiä tuli vieläkin pyöriteltyä puhki tasaisin väliajoin, kuten myös Low-nimistä tekelettä, jonka laadusta ei Chuck Billyn uudesta laulutyylistä johtuen tämmöinen kiltin ja melodisen metallin ystävä voinut olla varma. Ei edes silloin, kun edellämainittu kaveri hurahti kunnolla black- ja death metalliin. (Nykyään se kelpaa paremmin kuin hyvin. -toim.huom.)
Testament räjäytti pankin vuoden 1999 The Gathering-albumilla, joka sai jo pelkän julkaisunsa ohella huomattavasti julkisuutta sessiorumpalinsa Dave Lombardon ansiosta. The Gathering osoittautui bändin uran raskaimmaksi ja tasapainoisimmaksi kokonaisuudeksi. Maailmassa ei ollut montaa parempaa biisiä kuin levyn avausraita "D.N.R. (Do Not Resuscitate)", eikä ole muuten vieläkään. Siitä se sitten lähti, tai sitten ei. Bändi nimittäin hajosi tulevina vuosina pirstaleiksi, monin tavoin ja moneen otteeseen - ei vähiten Chuck Billyllä diagnosoidun seminooman vuoksi - ja vaikka hän ja kitaristi Eric Peterson kovasti vakuuttelivat Testamentin olevan hengissä yhtä kauan kuin heissä henki pihisee, jossain vaiheessa usko alkoi loppua itse kullakin. Nähtyäni Testamentin alkuperäisen kokoonpanon samalla lavalla Tuskassa vuonna 2005 ja pomottavan yleisöä kaiken maailman "Alone in the Dark":eilla ja "Electric Crown":eilla, sanoin uskonpuutteelleni hyvästit, ja kun kuulin rumpali Louie "Riippakivi" Clementen saaneen (jälleen) kenkää, olin entistä enemmän innoissani Testamentin uudesta tulemisesta. The Formation of Damnation-levyä saatiin odottaa vielä menneen kuuden vuoden jälkeen kolme vuotta lisää, mutta odotus tottavie kannatti. Luonnollisesti odotin Dark Roots of Earthilta saman tason hyvitystä menneestä neljästä vuodesta. Hyvitystä tämä on, eikä Dark Roots of Earthia ole todellakaan vaikeaa kuunnella. Sen odotetusta tasosta voidaan kuitenkin olla montaa mieltä.
The Formation of Damnation oli vielä tasapainoisempi kokonaisuus kuin The Gathering aikoinaan - ei ehkä minulle henkilökohtaisesti yhtä rakas teos, mutta ainoastaan asiapohjalta täydellisyyttä hipova sekoitus vanhaa ja uutta, munanpaistoriffeillä ja aivosolut murskaavilla rumpuvalleilla varustettua ultramättöä. Kun kyseessä on näinkin legendaariseen asemaan noussut bändi, jota kukaan metallifestareilla kävijä ei varsinaisesti vihaa, levyn laadusta kertoo paljon jo se, että uudet biisit hyväksyy täydellisesti; vaikka keikalla jäisi soittamatta muutama klassikko (kyllä, puhun kokemuksesta), setistä jää mahtava maku. Tässä voitaisiin jälleen mainita vastakkaisina esimerkkeinä pari Testamentin yhtä iäkästä kollegaa, mutta puhutaan nyt vaan tästä levystä.
Alan aina kirjoittaa näitä juttuja siltä pohjalta, että mietin yhtä - ainoastaan yhtä - sanaa, jolla voisin kuvailla koko tuotosta. Dark Roots of Earthin ensimmäisen kuuntelun pohjalta minulle tulee ensimmäisenä mieleen sana "Häh?" Toinen kuuntelu ei auta asiaa yhtään. Ei sillä: jos haluaa kuulla uutta laadukasta thrashia periaatteessa tutulla soundilla, on Dark Roots of Earth hyvä valinta, ja mikä ettei, ehkäpä paras vaihtoehto mitä ao. maantieteelliseen sijaintiin tulee. Asia on kuitenkin niin, että Testamentilta odottaa näinä päivinä huomattavasti enemmän kuin laadukasta thrashia - sen pitää olla PARASTA. Siinä missä vuosikymmenestä toiseen yhtä keskinkertainen Forbidden sekä myönnettävästi jopa kaikkien aikojen lempibändeihini lukeutuvat Slayer ja Exodus ovat jo "vähän" väsyneitä, ja ikivihreä Overkill posottaa eteenpäin positiivisen tasalaatuisempana kuin ikinä, Testament putoaa väistämättä kahden ääripään väliin. Enemmän riffiä, enemmän tunnetta... näitä kaivataan. Ei mitään "todellista amerikkalaista vihaa". Tuo nimenomainen sinkkulohkaisu on muuten ihan helvetin hirveä.
Jos nyt vaihteeksi mennään niihin positiivisiin puoliin, ja unohdetaan kokonaan The Formation of Damnation, puhumattakaan The Gatheringista. Testament on edelleen periaatteessa varsin reipas bändi, ja vaikkei sävelkynä pojilla olekaan missään skarpeimmassa terässä juuri tällä hetkellä, Dark Roots of Earthilla osoitetaan kuitenkin musiikillisen pieksemisen jalo taito. Tuotannollisesta tehokkuudesta tuskin tarvitsee mainita enää tänä päivänä mitään, puikoissa kun on jälleen kerran Andy Sneap. Levyltä löytyy astetta päällikömpiä turpaanvetoja kuten aloitusraita "Rise Up" sekä loppupuolen kaksikko "Throne of Thorns" ja "Last Stand for Independence". Väliin mahtuu kaikenlaista keskitason Testamentin ja paikoittaisen headbang-porhalluksen väliltä, jopa Testamentin ensimmäinen balladia muistuttava tekele sitten "Return to Serenity":n, nimittäin "Cold Embrace", ja se kuuluu mainitsemieni tähtibiisien lisäksi levyltä edukseen erottuvimpiin hetkiin.
Levyn rajoitettu painos tarjoaa faneille mukavaa bonusta DVD:n ja neljän bonusbiisin voimin. Coverit painottuvat klassisen rockin ja varhaishevin puolelle. Ensimmäisenä kuullaan versio Queenin "Dragon Attack":ista, joka onkin varsin onnistunut - ja saa vanhan miettimään, josko koko nyky-Queenin voisi korvata jollain all-star-projektilla. Chuck Billy ei välttämättä ole oikea valinta vokalistiksi tuohon projektiin, mutta tiedätte aivan varmasti mitä tarkoitan. Scorpionsin kaikkien aikojen paskimpiin biiseihin kuuluva "Animal Magnetism" ei parane yhtään Testamentin käsittelyssä. Iron Maidenin "Powerslave" on varsin riskialtis veto, ainakin silloin kun sitä arvioi elinikäinen Maiden-fani. On se huonomminkin vedetty; biisi lähtee todella laiskasti. Rumpalina toimiva Gene Hoglan kuulostaa vähintäänkin nauttivan tilaisuudesta, ja Maidenin raskaimpiin kuuluva riffi jurnaa eteenpäin juuri niin kuin sen kuuluukin, mutta Chuck Billyn avatessa suunsa meikäläisen hymy hyytyy. Kertosäkeessä Chuckin omalaatuinen tulkinta toimii, mutta eivät ne muutamat hetket juurikaan seitsenminuuttisen biisin läpi lohduta. Viimeisenä bonusbiisinä kuullaan 35 sekuntia pidempi versio "Throne of Thorns":ista, ja tämän faktan ohella ihmeempää sanottavaa siitä ei ole.
Vertailu tässä on väkisinkin päällimmäisenä mielessä sen välttelystä huolimatta, ja Dark Roots of Earth jää sen nimissä puolivillaiseksi kokemukseksi. Jos sinulta on jostain syystä tähän asti jäänyt väliin kaikki, mitä Testament on tehnyt viimeisen 13 vuoden aikana, pidät varmasti levystä.
Kaksi toisilleen musiikillisesti TÄYSIN vierasta yhtyettä, molemmilla yksi ja sama tehtävä: tarjota minulle elämyksiä niin kodissa kuin kuvaannollisessa puutarhassa. Viimeisen viikon aikana - kuten myös todennäköisesti tästä vielä muutaman viikon eteenpäinkin - soittimeni ovat vallanneet melodramaattisen progen ehdoton kuningas, ruotsalainen Evergrey, sekä jo yli vuosikymmenen ajan kuuntelemani, muttei tällä tavalla fanittamani, kotoinen eeposmetalliylpeytemme Moonsorrow. Kunhan löydän projektille aikaa, kerron molemmista bändeistä varmaan tarkemminkin, mutta katsotaanpa nyt vaikka tätä henk.koht. fanitukseni kehityskaarta molempien bändien kohdalla. Aloitetaan kronologisesti Moonsorrow'sta.
Vuonna 2000 Woodcut Records julkaisi kokoelmalevyn nimeltä Talvisota, ja se on takuulla tärkeimpiä kotimaisia kulttilevyjä kautta aikojen. Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen sampler, vaan huolella, ja rakkaudella kotimaista mustaa metallia kohtaan koottu, 17 kappaleen tukkanuotta. Levyltä löytyi klassikoita (esim. Barathrumin legendaarinen "Warmetal"), yksinoikeudella levylle äänitettyjä rykäyksiä (esim. Pestin "The Black Conqueror"), sekä hyvin päteviä, tuoreempia näyttöjä oikeasti kovilta black metal-nimiltä. Raita numero 12 oli nimeltään "Pakanajuhla", ja sen esittäjä oli minulle tuolloin tuiki tuntematon Moonsorrow. Biisin kuultuani en hetkeen osannut sitten muuta bändiä nimeltä mainitakaan. Bändin folk-vaikutteinen, tarttuva potkinta toimi kuin häkä. "Pakanajuhla"-biisin sisältävää pitkäsoittoa sai odotella vielä hetken, mutta sitten kun Suden Uni viimein julkaistiin, ja bändiin sai tehdä tuttavuutta ensinnäkin pidemmän "Pakanajuhlan" ja kuuden muun aivan loistavan biisin verran (esim. "Ukkosenjumalan poika", "Köyliönjärven jäällä"), oli aivan selvää, että Moonsorrow'ssa on ainesta. Melkein heti Suden Unen perään tuli hiotumpi ja "manowarimpi" Voimasta ja Kunniasta, jota taas seurasi paria vuotta myöhemmin mielestäni ehkä vieläkin bändin hienoin kokonaisuus, Kivenkantaja. Kivenkantajan tiimoilta näin bändin jo toista kertaa livenä. Vuoden 2002 Tuska-festareilla bändi onnistui vetämään yhden tapahtuman hienoimmista keikoista, simatarjoilun kera. Täten myös vuonna 2003, kun bändi avasi koko tapahtuman. Jälkimmäinen keikka päätyi vuosien saatossa myös DVD-muotoon asti... hienoa oli joo, mutta siinä oli yksi ongelma, josta koko yleisö tuntui ottavan pahasti nokkiinsa. "Pakanajuhla" jäi soittamatta. Miksi? Koska Moonsorrow'n biisit olivat kasvaneet julmettuihin mittoihin niin pituus- kuin leveyssuunnassa, ja vaikka bändi yritti parhaansa mukaan editoida biisejään ns. "keikkakuosiin", 45 minuuttia miinus alkuhärväykset eivät selvästikään olleet sille enää tarpeeksi, jos haluttiin toimittaa kaikkia kauttaaltaan miellyttävä keikka.
Verisäkeillä bändi veti jo sen verran överiksi, että monet kaverini lakkasivat kuuntelemasta bändiä, ja täytyy myöntää että omakin intoni laantui; musiikillinen tarjonta oli edelleen ihan törkeän hyvää, mutta helvetin vaativaa, biisien keskipituuden ollessa 14 minuuttia ja risat, ja lyhimmänkin raidan ylittäessä kahdeksan minuutin maagisen rajan. Aina itsensä ylittämään pyrkivältä bändiltä ei ollut mitenkään yllättävää tehdä seuraavaksi V:n kaltainen levy, jolta löytyy tasan kaksi biisiä, ja yhteismittaa 56 minuuttia. Seuraava julkaisu oli "EP" Tulimyrsky, jolla oli ensinnäkin kolme raitaa enemmän ja pituuttakin vielä 12 minuuttia enemmän kuin V:llä! Kaava alkoi muodostua. Siinä oli jotain aivan pirun siistiä, ja jätkien taidot eivät missään välissä kadonneet mihinkään - ne itse asiassa käytännössä katsoen vain paranivat - mutta täytyy myöntää että sekä V että Tulimyrsky jäivät meikäläiseltä ensikuuntelua lukuunottamatta todella vähälle huomiolle. Sitten tuli Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa.
Paras ystäväni Henri on kuunnellut Moonsorrow'ta yhtä kauan kuin minäkin, mutta eeppiseen metalliin joitakin vuosia sitten 100-prosenttisen tosissaan heränneenä hän on "sulattanut" Moonsorrow'n tempaukset huomattavasti paremmin. Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa auttoi Moonsorrow'ta syrjäyttämään Henrin pitkäaikaisen lempiyhtyeen Insomniumin hänen last.fm-profiilinsa kärjestä komeasti. Kuunnellessani "Varjoja" minulla tuli olo, että ehkä minusta vielä joku päivä tulee jälleen oikea Moonsorrow-fani. Biisit olivat edelleen pitkiä ja mielipuolisen monisäikeisiä, mutta liekö se sitten varttumis- ja tottumuskysymys.
En tiedä, mutta tuossapa Moonsorrow'n koko tuotanto on soinut jo monta päivää työmatkoillani, jotka kestävät motivaatiosta riippuen ~2 tuntia per päivä. Lähtiessäni käppäilemään klo 5:30 kohti kauppaa, joka sijaitsee minusta nähden aivan kaupungin toisella puolella, ja ihaillessani auringonnousua, en tiedä hienompaa tunnetta kuin kuunnella samaan aikaan "Jumalten kaupunki"- tai "Raunioilla"-biisien eeppisiä hakkausintroja, tai vaihtoehtoisesti uusimman tuotoksen "Huuto"-mestarisävellyksen pääkoukkua. Vittu, että Moonsorrow on kova. En malta odottaa, miltä se kuulostaa talvella samoissa merkeissä. Onhan tuosta jo kulunut kuitenkin muutama vuosi, kun kompuroin lumihangessa, humalassa, Kivenkantajan tarjotessa tahtia.
---
Tarina minusta ja Evergreystä on huomattavasti lyhyempi, mutta juuri kuten kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Iced Earth aikoinaan teki: sitten kun se aukesi, se todella aukesi ja kiipesi erittäin korkealle henkilökohtaisella listallani maailman parhaista orkestereista.
Vuosi oli 2005, ja Evergrey esiintyi Tuska-festivaaleilla. Tuolloin en tiennyt bändiltä rehellisesti sanottuna mitään muuta omaa biisiä kuin "More Than Ever", ja se ei tehnyt suurempaa vaikutusta, kutenmuiden kovasti kehuma The Inner Circle-albumi ei edelleenkään kuulu ehdottomiin suosikkeihini bändin kokonaisuuksista. "More Than Ever" oli jopa jonkin asteen hitti, ja perustin mielipiteeni bändistä siihen. Alkuaikoinaan bändi oli väsännyt ihan toimivan version Yngwie Malmsteenin "Rising Force"-klassikosta, mutta siinäkin oli biisi, jota ei oikeastaan voinut pilata, varsinkaan jos bändi soitti sinänsä laadukasta musiikkia. Yngwien coveroinnista ja "More Than Ever":in harmoniavokaaleista muodostui hyvin ikävä kuva jostain kikkelihevisensaatiosta, joka vetää rokkibaarien sijasta ruotsinlaivat täyteen väkeä. Voi, kuinka väärässä olinkaan. Tuskassa EN mennyt katsomaan Evergreytä; menin katsomaan Viikatetta. Loistava bändi sekin, joka ei kuulunut tuolloin myöskään suosikkeihini. Soundit olivat kehnot, eikä keikasta saanut mitään irti. Viikate soitti kuitenkin lähempänä päälavaa, jolla soitti seuraavaksi Testament - festareiden esiintymisjärjestys teki siis päätöksen puolestani. Päätöksen, jota olen katunut tässä jo viimeiset viitisen vuotta, kuunneltuani ensimmäistä kertaa albumin nimeltä In Search of Truth alusta loppuun.
Tom S. Englundin äänessä, äänenkäytössä ja tulkinnassa on taikaa, jota täysin normaali, tasapainoinen ihminen, saati sitten keskivertolaulaja, ei pysty selittämään. Vaikka Evergrey on usein ollut vaarassa kompastua omaan maanisdepressiivisyyteensä, melodramaattisuuteensa, sekä ainakin alkupään tuotannon ihan suoraan sanottuna päättömiin sävellyksiin, bändin ihan koko tuotannossa on joku omituinen imu. Jos Evergrey ei jostain syystä uppoa jollekin, tämä henkilö todennäköisesti puoltaa mielipidettään sillä, että kaikki levyt kuulostavat täysin samalta. Se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Bändin lyriikat kertovat usein masennuksesta, mutta masennuksen lähde on lähestulkoon aina eri kuin viimeksi, ja musiikillinen lähestymistapa on niin ikään aina eri kuin viimeksi. Vertaillaan vaikka juuri The Inner Circlen taiteellisuutta - jota ilkeimmät kutsunevat TEKOtaiteellisuudeksi tai puhtaaksi munattomuudeksi - ja heti siitä seuraavan Monday Morning Apocalypse-pitkäsoiton katujyrän lailla kulkevia riffejä. Pliis, jätkät... kom till Finland igen! Tai jotain.
Niihin aikoihin, kun minä ja pari ystävääni keksimme Kalman alkuperäisen konseptin kauppakoulussa vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa, henkilökohtaiset kotisivut olivat kovassa huudossa. Tänä päivänä meillä on Facebook, MySpace ja Twitter, jotka tekevät moisista täysin turhia. Parilla klikkauksella näet ihmisen mielenkiinnon kohteet, ja saat hänestä selville kaiken olennaisen - olettaen että hän on hyväksynyt sinut kaverikseen. Minun mielestäni kotisivujen teossa oli joku outo hohto. Erityisen mukavaa oli kertoa omin sanoin itsestään tarkemmin, eikä vain tarjota tylsää dataa muodossa "Jukka Korkiamäki likes Black Sabbath and 5,000,000 other pages." Facebook poisti tullessaan luomisen tuskan, mutta myös huomattavan osan virtuaalisen sosialisoinnin viehätyksestä... kuten myös joidenkin ihmisten viehätyksestä! On todella mieltä ylentävää huomata, millainen säälittävä lehmä vanha ihastuksesi oikeasti on. Facebook-tilapäivitykset (ja niiden määrä päivässä) eivät kerro kaikkea, mutta ehdottomasti tarpeeksi.
No, se siitä aiheesta. Haluaisin nyt jokseenkin palata vanhan liiton linjoille, ja antaa tyhjentävän vastauksen kahteenkymmeneen (kyllä, en yhtään enempään enkä vähempään) Facebookissa yleensä hyvin valjun vastauksen saavaan kysymykseen, jotka koskevat, mitäs muuta kuin minua.
Nimi?
Jukka Antero Korkiamäki
Syntymäaika ja –paikka?
4.7.1984, klo 18:15, Uusikaupunki
Asuinpaikka?
33:n neliön kerrostaloyksiö keskellä Turkua
Vanhempien nimet?
Erkki ja Milja
Sisaruksia?
Yksi veli ja puolitoista siskoa
Siviilisääty?
100% poikamies
Lemmikkejä?
On ollut ties mitä jyrsijää, mutta enää ei yhtäkään
Päivätyö?
Lidlistä minut löytää
Harrastukset?
Musiikki, videopelit, paska huumori, nukkuminen, lenkkeily, elokuvat, kaikki retro
Elämässä tärkeintä?
Eläminen ja ystävät, PERKELE!
Eniten vituttaa?
Kaikki, ja toiseksi eniten kaikki
Suosikkiyhtyeet?
Iced Earth, Evergrey, Iron Maiden, Judas Priest, Slayer, Death, Sentenced, Savatage, Manowar, AC/DC, Accept, Amon Amarth, Anathema, Ayreon, Bathory, Black Sabbath, Blue Öyster Cult, CMX, Dark Tranquillity, Deep Purple, Destruction, Disturbed, Exodus, Guns n' Roses, Helloween, Immortal, Kamelot, Katatonia, King Diamond, KISS, Kreator, Megadeth, Mercenary, Mercyful Fate, Metallica, Moonsorrow, Motörhead, Mötley Crüe, Overkill, Pink Floyd, Poets of the Fall, Rage, Rainbow, Royal Hunt, Sabaton, Stone Sour, Suicidal Tendencies, System of a Down, Tarot, Tesla, Venom, W.A.S.P.... vain ensimmäiset yhdeksän olivat jonkinmoisessa järjestyksessä, ja listaa voisi oikeasti jatkaa ikuisuuksiin...
Suosikkialbumi?
Itse bändiä en enää suostu äskeiselle listalle lisäämään periaatteenkaan vuoksi, mutta Queensrÿchen Operation: Mindcrime on mielestäni kaikkien aikojen kovin levy
Suosikkibiisi?
Riippuu mielentilasta, kirjoitushetkellä ehkäpä Evergreyn "Wrong" - joka on myös last.fm:n profiilisivun mukaan kirjoitushetkellä kuunnelluin biisi
Suosikkielokuvat?
Niitä on myös paljon... melkein kaikki David Lynchin, Christopher Nolanin, Tim Burtonin, Quentin Tarantinon ja Darren Aronofskyn ohjaamat pätkät. Lisäksi mm. Leon the Professional, Jurassic Park, Jacob's Ladder, Se7en, The Butterfly Effect, kaksi ensimmäistä Terminatoria, Die Hard, Back to the Future-trilogia, sekä tottakai alkuperäiset Indiana Jones- ja Star Wars-trilogiat.
Suosikkisarjat?
Menee South Parkia ja Family Guyta lukuunottamatta puhtaasti historiankirjojen puolelle: Twin Peaks, Oz, 24, Prison Break, Lost, vanhat animaatiosarjat
Suosikkinäyttelijät?
Johnny Depp, Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Natalie Portman, Bruce Willis, Gary Oldman
Suosikkipelit?
Final Fantasyt, Mass Effectit, Metal Gearit, sekä Grand Theft Autot... tarkempaa tietoa kaipaavat voivat kääntyä toisen blogini puoleen :)
Minun nimeni on Jukka, ja olen ollut ns. "varhaiseläkkeellä" palkattoman rock- ja metallijournalismin alalta noin neljä vuotta. Olen kirjoitellut kaikennäköistä pienestä pitäen - 90-luvun keskivaiheilla kirjoitin ensimmäisen levyarvosteluni. Muutamaa vuotta myöhemmin huomasin metallimusiikin ja sen rakentavan (?) kritisoinnin olevan minulle niin kovia kutsumuksia, että rupesin lähes väistämättä tekemään sitä vähän enemmänkin. Syntyi Kalma - minimaalisen kulttimaineen 2000-luvun alussa saanut nettisaitti.
Yksin en Kalmaa pystynyt pyörittämään paria vuotta pidempään, enkä rehellisesti sanottuna oikein tiennyt mikä kyseisen sivuston perimmäinen tarkoitus oli. Mitä arvostelujen sisältöön taas tulee - paskaahan se oli. Sana oli ehkä jo tuolloin hallussa, kyky rakentavaan kritiikkiin tai kaikki tarvittava tieto käsiteltävästä asiasta eivät. Tämä kävi ilmi viimeistään liittyessäni Sonos Metallicos-tiimiin vain pari päivää sen jälkeen, kun haihdutin Kalman hajun linjoilta. Vaikka 18-19-vuotiaan, angstisen nuoren miehen taipumus vihata kaikkea omasta mukavuusalueesta poikkeavaa ilman kunnon perusteita oli vieläkin tuntuva osa ajattelu- ja kirjoitustapaani, opin SM:n myötä kiertämään omia maneerejani hyvin nopeasti. Sen jälkeen, kun SM kastettiin uudelleen nimellä Korroosio, pystyin toisinaan jopa lukemaan omia hengentuotteitani häpeämättä.
Minä nyt. Ikää 28 vuotta.
Ylibuukkasin itseni omilla henkilökohtaisilla verkkoprojekteillani, ja aikaa piti riittää myös silloiselle avopuolisolleni, sekä muulle elämälle musiikin ulkopuolella. Vuonna 2008 totesin, etten tule enää ikinä kirjoittamaan musiikista julkisesti. Aloin katua päätöstäni tasaisin väliajoin, ja katumus kesti aina noin viisi minuuttia, tai juuri sen verran aikaa kuin minulta vei saada idea, aloittaa sen pohjalta projekti ja vetää koko puoliksi valmis roska kyrpiintyneenä pöntöstä alas. Jatkoin edelleen kirjoittamista, mutta englanninkielellä, ja aiheena oli musiikin sijaan toinen intohimoni, videopelaaminen. VGMania-blogi täytti kaksi vuotta 7. elokuuta, 2012. Samassa tajusin, että on kulunut yli neljä vuotta siitä, kun kirjoitin edellisen, julkisesti luettavissa olevan (tai olleen) musiikkiartikkelini. Ehkä olisi jo aika tehdä ylidramaattinen paluu?
Kun mietin tälle blogille nimeä, tulin siihen tulokseen, ettei se yksinkertaisesti voi olla mikään muu kuin Kalma. Kun mietin käytettävää kieltä, tulin siihen tulokseen, ettei se yksinkertaisesti voi olla mikään muu kuin kotosuomi. Kun mietin, kuinka paljon aikaa tämä tulisi minulta loppupeleissä viemään, tulin siihen tulokseen, että jumalauta kun tekee naista mieli.
Senpä takia Kalma on fiilisblogi, ja siltä on turha odottaa mitään muuta. Päivitän tätä silloin, kun siltä tuntuu, ja kun löydän jotain sellaista, josta minulla on jotain sanottavaa. Kuinka usein tätä sitten tapahtuu, sitä on vaikea tässä vaiheessa lähteä määrittelemään. Tärkeintä on kuitenkin, että täällä ollaan taas, suututtamassa ihmisiä. Tärkeää on myös muistaa, että paskimmillaan hevi on paskaa.
