Ohhoh. Kun sanoin tämän blogin ensimmäisessä proosassa Kalman olevan ns. fiilisblogi, en kuitenkaan tarkoituksella pitänyt yli puolen vuoden taukoa heti kättelyssä. 2012 oli allekirjoittaneelle hyvin omituinen ja vaikeaselkoinen vuosi, eikä ainoastaan hyvin tavoin. Viime viikkoina olen huomannut, että viime vuoden ihmissuhde- ja työrytäköissä minulta jäi paitsi monta hyvää asiaa, joihin lukeutuu lähes koko metalliskenen vuoden 2012 tuotanto. Kaivoin tänä aamuna kaapista edellisen 14 kuukauden (!) Inferno-lehdet ja selailin ne Teräsmiehen tavoin läpi parissa tunnissa, onkien arvostelujen seasta lupaavan kuuloisia heräteteoksia, sekä tietenkin suosikkibändieni tuoreimpia lättyjä - joiden julkaisusta minulla ei parhaimmillaan ollut pienintäkään haisua.
 |
| Edelleen sitä ihteään. |
Viime vuonna tuoreeltaan haaviini tarttui vain kourallinen levyjä, joista parhaimmaksi olen ylistänyt brittiläisen
Anatheman yhdeksänneksi pitkäsoitoksi luokiteltua
Weather Systemsiä. Kertauksen vuoksi aamulla tarkastamani lätty on edelleen viime vuoden ehdottomasti hienoin musiikillinen kokonaisuus - ja auttoipa se minut yli viime vuoden ehdottomasti raskaimmista hetkistä. (Ironista kyllä, juuri minut jättänyt kauniimman sukupuolen edustaja piti samaista levyä hyvin romanttisena, ja "meidän levynämme".)
Overkillin ja
Sabatonin uutukaiset tuli kuunneltua lähinnä harjoituksena bändien Tuska-esiintymisiä - joista näin kokonaisuudessaan vain toisen - ajatellen. Siinä se sitten pitkälti olikin, aiemmin arvostelemaani
Testamentin Dark Roots of Earthia lukuun ottamatta. 2012 oli ja meni, mutta vuoden musiikki löytää korviini vasta nyt.
Poimin Inferno-kasasta kaikkiaan n. 70 tavalla tai toisella lupaavan oloista lättyä, tai vaihtoehtoisesti verbaalisen paskamyrskyn uhria, joiden tekijä sattuu lukeutumaan suosikkiartisteihini. Olen kuunnellut Spotifysta näitä teoksia päivän mittaan sitä mukaa, mitä olen niitä löytänyt, ja ainakin
Candlemassin viimeiseksi pitkäsoitoksi povailtu
Psalms for the Dead ja aina luotettavan, "kevyempää" puolta edustavan
Stone Sourin House of Gold and Bones - Part 1 ovat tehneet varsin hyvän vaikutuksen. Pitkäaikaisen suosikkini
Manowarin The Lord of Steel jätti taas vähän ristiriitaisemman kuvan. Vielä pitempiaikaisen suosikkini
Running Wildin "comeback-albumi"
Shadowmaker taas oli aivan kuuntelukelvotonta kuraa. Jos vain jaksan, niin viime vuodesta saa paljon arvosteltavaa, kehuttavaa ja kritisoitavaa aikaiseksi. Ja pitäähän minun reippaasti yli kymmenvuotisen perinteen vuoksi kasata näistä jossain vaiheessa Top 20-lista, siitä ei pääse mihinkään.
Joten, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti jotain niin jumalattoman hyvää tai vaihtoehtoisesti niin toivotonta paskaa, että se viimeinenkin kipinä syttyy.
